Tervemenoa peilin eteen
Viime vuoden syyskuussa eduskunnassa käytiin niin sanottu rasismikeskustelu hallituksen siihen liittyvästä tiedonannosta.
On vähintäänkin murheellista, että eduskunta joutuu jälleen käymään keskustelua asioista, joita jokainen ihminen noudattaa, mikäli on saanut edes jonkinlaisen kotikasvatuksen ja omaa sivistyksen alkeita.
Ensimmäisen eduskuntavuoteni aikana selvästi eniten palautetta on tullut eduskunnassa käytävän keskustelun tyylistä ja tasosta. Eikä suinkaan myönteisessä mielessä.
Emme eduskuntana ole pystyneet ylläpitämään yhteiskuntaa, jonka kaikki ihmiset kokisivat yhdenvertaiseksi, tasa-arvoiseksi ja oikeudenmukaiseksi sekä, mikä tärkeintä, turvalliseksi.
Emme ole pystyneet luomaan yhteiskuntaa, jossa toimintamme herättäisi kaikissa kansalaisissa luottamusta, arvostuksesta puhumattakaan.
Kyse on meistä kaikista kansanedustajista ja meistä kaikista omissa puolueissamme. Ruokimmeko yhtenäisyyttä vai ruokimmeko erimielisyyttä.
Me kansanedustajat olemme vastuussa siitä, millaista esimerkkiä annamme kansalaisille. Reilun vuoden kokemuksella voi sanoa, että olemme tässä epäonnistuneet.
Toistuvasta pahantahtoisuudesta ei seuraa mitään hyvää. Sen ovat viime aikojen tapahtumat Suomessa osoittaneet. Turvattomuus kasvaa ja sen seuraukset ovat vastenmielisiä.
Sanoillakin on merkitystä. Jos ja, kun kansanedustajien käyttämää retoriikkaa toistuvasti ruokkii katkeruus ja suoranainen viha ei se voi olla heijastumatta laajemmin yhteiskuntaan.
Jokaisen meistä kansanedustajista on syytä mennä peilin eteen ja kysyä itseltämme, mitä teemme tilanteen korjaamiseksi.
Ensimmäisenä tekona voimme kuunnella ajatuksen kanssa omia pitämiämme puheita suuressa salissa ja lukea sosiaalisen median julkaisujamme.
Sen jälkeen voimme vastata rehellisesti ovatko ne kaikilta osin olleet asiassa pysyneitä, asiallisia ja voiko niitä pitää yhteisten asioiden hoitamisen kannalta rakentavina.
Uskallan sanoa, että rehellinen vastaus on liian usein ei.