Romanit elävät murroksessa – –Mummomme olivat reessä, vanhempamme saivat oman kodin, me kannustamme lapsiamme kouluun–
Saamelaiset, romanit, venäläiset, tataarit, juutalaiset, ruotsinkieliset, ortodoksit. Suomessa asuu valtaväestön rinnalla useita vähemmistöryhmiä.
Mainittujen ”vanhojen vähemmistöjen” lisäksi Suomeen on tullut uudempia pakolais- ja maahanmuuttajaryhmiä.
– Vähemmistöissä on suuria eroavaisuuksia. Kaikki ne kuitenkin ovat jättäneet vahvan jäljen suomalaiseen elämäntapaan ja tulleet osaksi suomalaisen kulttuurin maisemaa, sanoo Helsingin yliopistosta eläköitynyt professori Panu Pulma. Hän on tutkinut vähemmistöpolitiikkaa, etenkin romaneja.
Saamelaiset ovat Suomen alkuperäiskansa. Saamelaisilla on itsehallinto, jota toteuttaa Saamelaiskäräjät.
Romanit ovat vanha etninen vähemmistö. Ensimmäiset varmat tiedot romanien tulosta Suomeen ovat 1500-luvulta.
Venäjän autonomian aikana maahan tuli venäläisiä ja ortodoksinen vähemmistö alkoi muotoutua.
Ortodoksien asema vahvistettiin 1800-luvulla, ja vuoden 1918 asetus lopulta nosti ortodoksisen kirkon luterilaisen kirkon rinnalle toiseksi kansalliseksi kirkoksi.
Tsaarin armeijassa palvelleita tataareja ja juutalaisia jäi Suomeen 1800-luvulla. Juutalaiset sotilaat saivat luvan asettua asumaan Suomeen, vaikka Suomen laki kielsi juutalaisten olon maassa.
Ortodokseihin, juutalaisiin ja tataareihin liittyy uskonnollinen kytkös, ruotsalaisten kytkös on kieli.
Vähemmistöistä nuorin onkin suomenruotsalaiset. Ruotsia oli puhuttu maassa iät ja ajat, mutta kansallisuusaate, itsenäistyminen ja sinettinä kielilaki määrittelivät Suomen kaksikieliseksi maaksi ja ruotsinkieliset vähemmistöksi.
Panu Pulman mukaan ruotsinkielisistä ei siis pidä puhua vähemmistönä ennen 1900-lukua.
Paitsi suomen ja ruotsin kielestä, perustuslaki säätää myös saamelaisille alkuperäiskansana sekä romaneille ja muille ryhmille oikeuden ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan.
– Ensin tuli kuuma. Sitten menin punaiseksi, kun huomasin vartijan seuraavan meitä, Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva Marita Mäntyniemi-Koivisto kuvaa haastattelupäivän ostosreissuaan Oulun keskustan suuressa kauppakeskuksessa.
– Ajattelin jo jättää ostokset siihen, mutta tarvitsin hiuspinnin ja muuta. Ne oli vain ostettava, vaikka kuinka raivostutti.
Mäntyniemi-Koivisto oli ostoksilla kokkolalaisen ystävättärensä Aila Lindemanin kanssa. Tälle toiselle romaninaiselle hänen ei tarvinnut tuntemuksiaan kuvailla, niin tuttuja romanien kokemat epäluulot ovat.
– Se on meille normaalia. Surullista on se, että lapsetkin huomaavat epäluuloisen suhtautumisen, Lindeman harmittelee.
– Meidän väkemme näkyy arkielämässä. Vartija on on aina ”olkapäillä”, oululainen Senja Valentin kuvaa.
Romaninaiset istuvat pöydän ääressä Oulun Diakonissaoppilaitoksen salissa. Takana on koulupäivä Diakin koulutuksessa sosionomi-diakoniatyöhön. Tammikuussa alkanut koulutus kestää kolme ja puoli vuotta.
Senja Valentin, 41, on työskennellyt keittiössä ja palveluohjaajana vankilassa olevien romaninaisten tukena.
Aila Lindeman, 38, on toiminut romanilasten koulunkäyntiavustajana.
Marita Mäntyniemi-Koivisto, 40, työskentelee lähihoitajan virassa.
Romaneilla on takanaan lyhyt koulutushistoria.
– Olemme ehkä noin 20–30 vuotta jäljessä valtaväestöstä koulutuksen suhteen, Senja Valentin myöntää.
Nousua on toki tapahtunut, ja romanit ovat heränneet kouluttautumisen tärkeyteen.
Sosiaali- ja terveysministeriön rahoittamien koulutushankkeiden päätavoite on romanien aseman parantaminen työ- ja koulutusmarkkinoilla.
Olemme ehkä noin 20–30 vuotta jäljessä valtaväestöstä koulutuksen suhteen.
Senja Valentin
Romanit elävät murrosvaihetta.
– Meidän ukkimme ja mummomme olivat reessä. Vanhempamme saivat jo oman kodin. Me olemme sukupolvi, joka on lähtenyt kouluttautumaan, ja me kannustamme lapsiamme kouluun, naiset sanovat.
Valentinin tytär on merkonomi ja Mäntyniemi-Koiviston kaksi tytärtä lähihoitajia.
Senja Valentin arvelee, että romaninaiset lähtevät miehiä herkemmin koulutukseen. Sen on arveltu myös muuttavan romanien sisäistä hierarkiaa, jossa ylimpänä ovat vanhat miehet, seuraavina nuoret miehet ja perässä vanhat ja nuoret naiset.
Naiskolmikko ei kuitenkaan suunnittele vallankumousta. Perheasetelma pysyy, vaikka kouluttautunut nainen toisikin talouteen enemmän rahaa.
Naisten mukaan työnjako romaniperheissä on vankka. Miehet eivät puutu siihen, mitä ruokaa perhe syö, tai minkälaiset verhot kotona on.
Lindeman pitää kuitenkin mahdollisena, että tulevaisuudessa tytöt eivät enää pukeudu romanihameeseen. Mäntyniemi-Koivisto on pannut merkille, että nuoret romanimiehet hoitavat jo enemmän omia lapsiaan.
Hän korostaa, että romanien tasa-arvo perheessä ei ole siivousvuorojen jakamista, vaan perheen talouden ja tulevaisuuden yhdessä suunnittelemista.
Romanit elävät, kuten valtaväestö 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Koko kylä huolehti lapsista. Sukupolvet pitivät yhtä ja yhteyttä, naapurit tulivat kutsumatta kahville.
– Meillä perheeseemme kuuluu muitakin kuin minä, mies ja lapset, Marita Mäntyniemi-Koivisto kuvaa.
Romanit ovat sukukeskeisiä. Sukupolvet elävät yhdessä, ja vanhempia ihmisiä kunnioitetaan.
Romanit kasvavat sosiaalisuuteen jo lapsesta, ja siksi nämäkin naiset haluavat työskennellä ihmisten parissa.
– Sosiaalisuus on meille luontainen etu, Senja Valentin sanoo.
– Ehkä meidän ei tarvitse opetella empatiataitoja, Aila Lindeman heittää.
Ehkä meidän ei tarvitse opetella empatiataitoja.
Aila Lindeman
Kokemansa ennakkoluulon vuoksi romaneille on kehittynyt ”ylimääräinen aisti”.
Naiset kertovat aistivansa, mitä toinen heistä ajattelee, ja millä mielellä heidät ottaa vastaan työhön palkkaava tai mattokauppias.
– Esimerkiksi, miten ihminen katsoo silmiin. Jo lapsista näkee suhtautumisen, ja se heijastelee usein sitä, mitä heille on kotona romaneista puhuttu. Lapset puhuvat vanhempiensa suulla.
– Pitäisi kohdata ihminen ihmisenä. Jos yksi tekee virheen, ei saisi leimata kaikkia syylliseksi, Aila Lindeman korostaa.
Lindeman kertoo, että epäluulon valossa romanin on tehtävä sama työ kymmenen kertaa paremmin. Koko ajan on oltava varuillaan, että ei tee virhettä. Moni myös väsyy yrittämään, kun voimat on ponnistettava äärirajoille.
– Jos yhteys valtaväestöön olisi tiiviimpi, kuinka paljon me voisimme tuoda ja antaa. Jos olisimme saaneet enemmän sijaa ja mahdollisuuksia, romaneja olisi vielä enemmän näyttelijöinä, muusikkoina ja erilaisissa töissä, Marita Mäntyniemi-Koivisto kuvailee.
Vanhoista vähemmistöistä juuri romanien kohtalo on Panu Pulman mukaan ollut huonoin.
Romaneja on pidetty irtolaisina ja lainsuojattomia. Heitä on haluttu karkottaa maasta ja sulattaa valtaväestöön.
– Romanien asema oli haavoittuva ja heikko, ja heidän pärjäämisensä oli muiden hyväntahtoisuuden varassa, Pulma kuvaa.
Irtolaislaki vuodelta 1883 poisti irtolaisuusleiman, mutta romanien asema oli edelleen vaikea virkavallan ja lain edessä.
Romanit ovat olleet ”mustalaisia” omassa maassaan. Liikkuva elämäntapa, vilkkaus, sosiaalisuus ja pukeutuminen ovat erottaneet heidät valtaväestöstä ja herättäneet ennakkoluuloja.
Romaninaiset ymmärtävät, että valtaväestö ei tunne romanikulttuuria ja romanien tapoja.
– Koen, että olen suomalainen. Minulla on samat oikeudet ja velvollisuudet. Se on ykkösasia, Senja Valentin korostaa.
– Haluan olla osallisena yhteiskunnassa ja sen toiminnassa, Aila Lindeman vahvistaa.
Reportaasi on osa Suomi 100 -juttusarjaa, jossa tarkastellaan Suomen historiaa ja nykypäivää erilaisten yhteiskunnallisten teemojen kautta. Kirjoitus ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 27.1. Lehden voi tilata täältä .