Tutkija nostaa Sunilankin Maalaisliiton sankariksi – tuoreen väitöskirjan mukaan tuntemattomaksi jäänyt pääministeri vaikutti merkittävästi puolueen nousuun
Suomenmaa julkaisee pääsiäisenä uudelleen viime kuukausien kiinnostavia juttuja. Juttu on julkaistu alun perin 17.12.2023.
Alkiolaisuus, kalliolaisuus, pykäläläisyys, sunilalaisuus. Kunnon keskustalainen osaa luetella ulkomuistista Maalaisliiton alkuaikojen aatesuuntaukset, mutta keneen ne käytännössä viittaavat?
Santeri Alkion ja Kyösti Kallion tietävät tietysti kaikki, ja herravihaa uhkunut Kalle Kustaa Pykäläkin on erikoisuudessaan saattanut jäädä jälkipolvien mieleen.
Sen sijaan sunilalaisuus on monelle hämärän peitossa. Kuka oli J. E. Sunila ja miten hän vaikutti Maalaisliiton ideologiaan?
Juho Sunila teki Maalaisliitossa 1920- ja 1930-luvuilla lyhyehkön, mutta merkittävän uran. Hän on puolueen kahdestatoista pääministeristä kenties tuntemattomin – huolimatta siitä, että hoiti tehtävää kahteen otteeseen.
Sunila on ollut paitsi suuren yleisön, myös tutkijoiden unohtama. Filosofian maisteri Tuomas Rantalaa voi perustellusti kutsua Suomen ensimmäiseksi Sunila-tutkijaksi.
Rantalan poliittisen historian väitöskirja Agrarismin aallonharjalla – J. E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä tarkistettiin Turun yliopistossa 9. joulukuuta 2023.
Rantala arvioi, että Sunila on jäänyt poliittisen historian pimentoon useista syistä.
– Yksi on se, että hän kuoli jo ennen toista maailmansotaa eikä hänestä tullut koskaan presidenttiä – toisin kuin Kyösti Kalliosta, Rantala toteaa.
Lisäksi Sunilaa on pidetty Maalaisliitossa vain tuottajien etujen ajajana. Hän ei ole istunut siihen yleispuolueen imagoon, jota puolue on halunnut itsestään sotien jälkeen ja varsinkin 1960-luvulta lähtien rakentaa.
– Tähän ovat sopineet paremmin Kyösti Kallion ja Santeri Alkion kaltaiset hahmot, Rantala perustelee.
Johan Emil Sunila, kotioloissa Juho, syntyi Limingassa vuonna 1875. Hän oli varakkaan Sunilan talon ainoa perillinen.
Perhe oli talonpoikainen, mutta sukua oululaiselle sivistyneistölle, kuten Franzéneille ja Keckmaneille. Juhokin lähetettiin Ouluun lyseoon. Siellä hän tutustui muun muassa nivalalaiseen Kyösti Kallioon, tulevaan puoluetoveriinsa ja kilpakumppaniinsa.
Ylioppilaaksi kirjoitettuaan Sunila avioitui liminkalaisen Hanna Yli-Kestilän kanssa. Hän muutti Hämeeseen opiskellakseen maataloutta Mustialan maanviljelysopistossa.
Valmistumisensa jälkeen Sunila työskenteli muun muassa kansanopiston opettajana ja kiertävänä maatalousneuvojana. Muutamaa vuotta myöhemmin hän jatkoi opintojaan Helsingin yliopistossa ja väitteli alansa ensimmäiseksi tohtoriksi.
Sunila teki opiskeluvuosinaan useita opintomatkoja ulkomaille. Rantalan mukaan erityisesti Tanskaan ja Saksaan suuntautuneet matkat vaikuttivat suuresti Sunilaan ajatteluun.
Sunila vakuuttui siitä, että talonpoikia piti valistaa ja opettaa viljelemään maitaan tehokkaammin. Kun taloudelliset olot paranisivat, kohenisi myös kansan henkinen elämä ja moraali.
Sunila väitteli maatalouden ekonomiasta ja loi Suomen oloihin sopivan kirjanpitojärjestelmän. Virkamiesurallaan hän eteni maataloushallituksen ylijohtajaksi asti.
Sunilaa kosiskeltiin Suomalaisen puolueen kansanedustajaehdokkaaksi jo vuonna 1916, mutta vielä tuolloin hän ei lähtenyt ehdolle.
– Sunila oli kyllä lähellä Suomalaista puoluetta, mutta näki, että hänen oli tehokkaampi vaikuttaa virkamiehenä ja yliopisto-opettajana kuin kansanedustajana heikossa eduskunnassa, Rantala kertoo.
Suomen itsenäistyttyä eduskunnan merkitys kasvoi, ja vuoden 1922 vaaleissa Sunila oli valmis ehdokkuuteen. Puolueekseen hän valitsi Maalaisliiton, jonka arvot ja pyrkimykset vastasivat hänen maailmankatsomustaan.
Maalaisliitossa puolestaan oli tilausta juuri Sunilan kaltaiselle miehelle. Itse Santeri Alkiokin oli alkanut myöntyä siihen, että puolueeseen tarvittiin myös koulutetumpaa väkeä.
Sunila oli Maalaisliiton ensimmäinen tohtori ja eteni politiikassa nopeasti. Jo parin kuukauden kuluttua vaaleista hänet valittiin maatalousministeriksi.
Kun puolueeseen etsittiin presidenttiehdokasta vuonna 1925, Sunilankin nimi oli esillä. Lopulta ehdokkaaksi nostettiin Lauri Kristian Relander, joka monien yllätykseksi tuli valituksi.
Sunila oli Relanderin suosiossa ja nousi presidentin myötävaikutuksella pääministeriksi vuonna 1927. Yhdessä he yrittivät kammeta Kyösti Kalliota sivuun päivänpolitiikasta Oulun läänin maaherraksi, mutta eivät onnistuneet.
Rantala osoittaa väitöskirjassaan, että Sunila kohosi jo poliittisen uransa alkuvuosina merkittäväksi toimijaksi Maalaisliiton sisällä. Hän oli tarvittaessa valmis vetämään omaa linjaansa, jos piti sitä järkevämpänä kuin puolueen valtavirtaa.
Esimerkiksi kielikysymykseen hän suhtautui Alkiota ja Kalliota maltillisemmin. Kieltolain Sunila halusi Kallion ja Alkion kauhuksi kumota.
Sunilakin oli Kallion ja Alkion tavoin raitis, mutta ei suhtautunut alkoholiin yhtä tunteenomaisesti, vaan halusi kerätä siitä koituvat verotulot valtion kassaan.
Rantalan mukaan Maalaisliiton eduskuntaryhmä alkoi hajaantua kalliolaisiin ja sunilalaisiin syksyllä 1924. Aluksi erimielisyyttä oli puoluesihteerivalinnasta, sittemmin monesta muustakin asiasta.
Voimasuhteet ryhmien välillä menivät kutakuinkin tasan. Välillä voitti Kallio, välillä Sunila.
Rantala allekirjoittaa Juhani Myllyn tulkinnan, jonka mukaan ryhmien muodostuminen perustui pääasiassa poliittisiin linjaerimielisyyksiin ja näkemyksiin Maalaisliiton roolista.
Myllyn luonnehdinnan mukaan sunilalaiset pitivät Maalaisliittoa luokka- ja tuottajapuolueena, kun taas kalliolaisten mielestä puolueen tuli olla yhteiskunnallinen uudistusliike.
Rantala osoittaa väitöskirjassaan, että näkemys Sunilasta pelkästään viljelijöiden käytännön etujen ajajana on liian yksioikoinen.
Sunila oli kyllä tuottajahenkinen, mutta taustalla oli Rantalan mukaan luultua enemmän yhteiskunnallisuutta.
Sunilan mielestä maatalous takaisi vakaat ja rauhalliset olot, kunhan asiat järjestettäisiin niin, että kaikilla olisi maata viljelemällä mahdollisuus saada itselleen kohtuullinen toimeentulo.
– Hänelle maatalouspolitiikka oli ennen kaikkea yhteiskuntapolitiikkaa, jonka pyrkimyksenä oli saavuttaa mahdollisimman eheä yhteiskunta ja tasa-arvoinen kansa, Rantala toteaa.
Sunilaa pidettiin varsinkin poliittisen uransa alkuvuosina oikeistomaalaisliittolaisena. Rantala kuitenkin korostaa, että kyse ei ollut oikeistolaisesta talouspolitiikasta vaan siitä, että Sunila pyrki saamaan puolueen taakse uusia äänestäjiä.
Kaiken aikaa Sunila pyrki myös puolustamaan pienviljelijöiden etuja ja etsi siihen tukea vasemmalta. Hän puhui punamultayhteistyön puolesta jo kesällä 1928, kenties ensimmäisenä maalaisliittolaisena.
– Sunila pyrki toiminnallaan edistämään tasa-arvoisen ja kansanvaltaisen yhteiskunnan syntyä ja haki yhteyttä myös sosialidemokraatteihin päin. Näin hän siis omalta osaltaan vaikutti siihen, että Suomen kansa oli kohtuullisen yhtenäinen 1930-luvun lopulle tultaessa, Rantala toteaa.
Rantala näkee Sunilan vaikuttaneen merkittävästi Maalaisliiton nousuun ja kehitykseen. Vuonna 1929, Sunilan ensimmäisen pääministerikauden jälkeen, puolue kohosi ensimmäisen kerran Suomen suurimmaksi ja sai eduskuntaan peräti 60 kansanedustajaa.
Rantalan mukaan Etelä-Hämeeseen Hollolaan asumaan asettunut Sunila toi puolueelle lisää äänestäjiä sen perinteisten kannatusalueiden ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa jokaisesta vaalipiiristä saatiin läpi kansanedustaja.
– Maalaisliittolainen politiikka, jossa oli puolustettu pienviljelijöiden asiaa ja oltu kriittisiä virkamiesten vaatimuksia kohtaan, oli purrut. Toisaalta Sunila oli saanut tullipoliittisilla linjauksillaan Maalaisliiton taakse myös suurempia viljelijöitä eteläisestä Suomesta.
Sunila nousi toisen kerran pääministeriksi P. E. Svinhufvudin presidenttikaudella vuonna 1931. Hän johti hallitusta 635 päivän ajan, mikä oli siihenastinen ennätys.
Ajat olivat levottomat, sillä kansanvaltaa haastoivat vasemmalla kommunistit ja oikealla Lapuan liike. Lisäksi maailmanlaajuinen talouslama ajoi viljelijöitä ahtaalle ja synnytti ärhäköitä pulaliikkeitä.
Sunila piti sitkeästi hallituksensa kasassa, sillä hän halusi osoittaa, etteivät ulkoparlamentaariset voimat voi murtaa laillista hallitusta.
– Tällä sitkeydellä hän halusi näyttää kansanvallan vahvuutta, Rantala toteaa.
Hallitus kaatui viimein joulukuussa 1932 kysymykseen korkojen sääntelystä. Seuraavan vuoden vaaleissa Sunila ei enää lähtenyt ehdolle.
Hänen terveytensä oli reistaillut pitkään, ja sitä huononsi edelleen vuonna 1935 tapahtunut auto-onnettomuus. Hän kuoli lokakuussa 1936 Helsingissä.
Sunila ei jättänyt jälkeensä minkäänlaista arkistoa. Hänen tyttärentyttärensä Ritva Viranko on arvellut, että jos isoisä joitakin papereita säilytti, ne tuhoutuivat luultavasti sotien jälkeen, kun sukutila Hollolassa myytiin.
Rantala arvelee, että arkiston puuttuminen on saattanut osaltaan heikentää tutkijoiden mielenkiintoa kaksinkertaista pääministeriä kohtaan. Sunilalla ei myöskään ole ollut suurta sukua poliitikon perinteitä vaalimassa, kuten kilpakumppanillaan Kalliolla.
Kun Kallio valittiin tasavallan presidentiksi neljä kuukautta Sunilan kuoleman jälkeen, hän sai komean liikanimen talonpoikaispresidentti.
– Kyseistä epiteettiä olisi kyllä voinut käyttää Sunilastakin, mikäli historia olisi mennyt toisin, Rantala huomauttaa.